Yht'äkkiä puristan käteni tiukkaan nyrkkiin,
otteeni lipsuu,vajoan taas.
Tuntuu kuin olisin matkalla Tuonelaan.
Herään jälleen, havahdun,
pakko ravistella itseäni ennen kuin tipun.
Älä ota minua kiinni tällä kertaa,
anna mun tippua vaan hiljaa.
Ihan kuin nämä värit saisivat aikaan kaiken,
laukaisisivat sen, minullekin niin salaisen.
Mutta miksi minusta tuntuu niin hyvältä päästää irti,
tippua ikuisuuteen, antaa tuntemattoman ottaa kiinni?
Vastausta siihen en vielä tiedä,
mutta tuntuu siltä, että mun on käytävä siellä.
Älä ota minua kiinni tällä kertaa
anna mun tippua vaan hiljaa.
Kuitenkin pelkään, tiedän sen.
Pelkään, että menetän tän taajuuden.
Unohdan kaiken oleellisen,
että nään vain pelkän kuvitteellisen.
Sydämeni hakkaa vain kovempaa,
kun tipun sinne rakoon johon kukaan ei menis ollenkaan.
Paitsi minä.
Joten hei,
anna mun tippua vaan hiljaa,
älä ota kiinni tälläkertaa,
mun pitää tuolla jotain rakentaa,
anna mun tippua vaan.
-SS
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti